Meni käämit, paloi hihat ja käpy on nyt jäässä

Onko todellakin niin, että nuoren harrastustoiminnalla on vain yksi tavoite? Ja onko tämä tavoite tuottaa ”huippuja”, kansakunnan helmiä, uuden uljaan maailman menestyjiä? Milloin ihmisen halusta kehittää itseään ja lapsen oikeudesta etsiä, erehtyä ja kokeilla uudestaan tuli esteitä näiden uusien uljaiden menestyjien tiellä?

Ensimmäiset laukaukset on ammuttu nyt urheilun puolelta. Kaikki pelaa -periaate pilaa suomalaisen huippu-urheilun ja joukkueiden toimintaan puuttuvat ”akateemiset äidit” ovat tämän salaliiton takana. Vain mitattavissa oleva menestys on merkityksellistä ja meidän täytyy keskittää vähäiset voimamme ja hupenevat resurssit huippuihin, muuten olemme tuhon omia. Ikuisesti alaspäin syöksyvään kierteeseen tuomittu kansa, joka saa enää vain haaveilla olympiamitaleista. Ja vika on siis teissä vanhemmat kun haluatte kaikille mahdollisuuden pelata ja kokea sekä onnistumisia että pettymyksiä.

Mutta entäs jos nuori jossain vaiheessa toteaakin, ettei tämä harrastus ole enää minun asiani? Huomaa, että muun porukan tavoitteet ovat korkeammalla kuin omat. Laji voi olla mikä tahansa. Haluaisi harrastaa, toki, mutta tajuaa, ettei tästä ehkä tulekaan minun tulevaisuuteni sisältö – eli minusta ei tullut tämän lajin menestyjää? Onko tästä nuoresta tullut nyt petturi, joka kulutti suotta resursseja niiltä huipuilta, jotka olisivat niitä tarvinneet? Yhteiskunta huutaa: mene nuori nurkkaan ja häpeä sitä resurssien määrää mitä sinuun on hukattu! Ajattele vanhempiesi uhraamaa rahaa ja aikaa harrastustesi eteen. Kiittämätön!

Järjestössämme on hieno periaate kasvattaa lapsesta asti eteenpäin aina uusia harrastajasukupolvia. Juurikin taannoin taas innolla seurasin, kun perhekunnittain oltiin hakemassa mukaan uuteen produktioon. Nuorimmat hakijat olivat vasta neljävuotiaita. Teatteriharrastajia oli parhaimmillaan kolmessa polvessa. Mutta todella paljon oli myös niitä ujoja ja arkoja yksin tulevia, joiden silmissä paistoi pelokas katse: voinko tulla mukaan vaikka vasta aloitankin?

Onko lapsesta asti kasvattamisesta tullut myös taakka järjestömme harrastustoiminnan kasvulle? Eikö meillä juuri pitäisi olla kokoajan ovi auki myös niille jotka haluavat kokeilla sitä uutta juttua vaikkei vuosien harrastusta olekaan takana? Omassa Sälli-porukassani on juurikin näitä paljon. Tule tänne vain, voit aloittaa teatterin koska haluat, sitoudut haastamaan nimenomaan itseäsi lavalla ja kokeneemmat tukevat sinua. Ei, näitä ryhmiä ei voi laittaa paremmuusjärjestykseen, vaikka kaikenmaailman kisoja ja katselmuksia onkin. Ja tiedätkö mitä? Sinun tarinasi on tärkeä ja ihmiset haluavat sen kuulla. Vaikka tätä harrastustasi ei voida mitata nopeuden tai pituuden määreillä – niin jokaisessa harjoituksessa ja esityksessä, jossa olet läsnä ja avoin, haastanut ja ylittänyt itsesi, tukenut toisia jaottanut tukea vastaan – olet todellakin voittanut kultaa. Olet meille riittävä ja kohta parempi.