Ei ole mitään pelättävää, paitsi itse pelko?
Aion palata nyt ajassa aivan hemmetisti taaksepäin. Eräs nykyisin vähän tunnettu, ja vielä vähemmän arvostettu, muinainen kreikkalainen setämies nimeltään Aristoteles, on ajatellut taiteesta paljon. Tosin nykyään varmaan huudettaisiin, että varmasti oli kännissä ja kuka nyt luottaa lakanaan pukeutuneeseen partahipsteriin. Sehän varmaan elää omassa punavihreässä kuplassaan! No, aion olla epätrendikäs ja pohtia.
Ukko Aristoteles kuitenkin omassa teoksessaan runousoppi pohti sitä miksi ihminen katsoo tragediaa – murhenäytelmää. Mikä saa meidät seuraamaan sitä, kun ihminen, yhtä kykeneväinen niin hyvään kuin pahaan, vääjäämättä kulkee kohti tuhoaan – seurauksena omista teoistaan. Aristoteles omissa pohdinnoissaan päätteli, että seuratessamme toisen ihmisen kärsimystä, taiteen kautta, koemme pelkoa ja sääliä päähenkilön puolesta. Lopuksi koemme katarsiksen, eräänlaisen puhdistumisen tästä pelosta. Pääsemme siis kohtaamaan omia pelkojamme ja käsittelemään niitä yhdessä taiteen tekijöinä ja kokijoina.
Pelosta on rakennettu uskomaton vallankäytön ase ympäristöömme. Nykyinen some-maailma on omiaan pelosta nousevan vihan lietsontaan. Muiden ihmisten demonisoinnista ja raukkamaisesta kasvottomasta huutelusta on tullut normi. Se on nyt mahdollista ilman, että joudumme kohtaamaan toista ihmistä. Maailma on myös kuvallistunut, ja tekstin lukeminen tuntuu olevan pelkästään turhaa, aikaa vievää puuhaa, johon enää vain harva lankeaa. Vihasta ja Pelosta on tullut uudet opettajat lapsille ja nuorillemme. Mediamaailma on muuttunut, ja me aikuiset olemme päästäneet Pelon vapaaksi ja Viha seuraa perässä.
Eivätkä Pelko ja Viha ole enää vain kasvottomien huutelijoiden demoneja. Se on nyt arkipäivän poliittista puhetta. Maailman suurin draama päättyi juuri. Pelko ja Viha näyttelivät suurinta roolia niissä puheissa, joilla valta saatiin. Ja on turha sanoa, että se oli vain vaalipuhetta. Ei ollut. Mikään ei ole vain puhetta. Ennemmin tai myöhemmin ajatukset muuttuvat sanoiksi ja jossain vaiheessa sanat muuttuvat teoiksi. Ne teot voivat olla hirvittäviä, vaikka niiden lähtö olikin tarkoitettu vain sanoiksi.
Vastuu on meillä. Me olemme taiteilijoita. Jokainen meistä, joka työskentelee lasten ja nuorten kanssa, on taiteilija ja tarinan kertoja. Jokainen meistä, joka nousee lavalle – riippumatta tanssiiko vai näytteleekö hän siellä – on taiteilija. Jokainen meistä, joka omalla vapaaehtoisella työllään lasten ja nuorten hyväksi mahdollistaa parempaa tulevaisuutta, on taiteilija. Jokainen lapsi ja nuori, joka riippumatta miten hän sen tekee, tuo tarinansa meidän eteemme, on taiteilija. Meidän tehtävämme on olla läsnä, kuulla ja kanavoida se pelko ja viha johonkin tuottavaan. Sillä kohdattuna ja käsiteltynä pelko ja viha voi olla myös rakentava voima.
Aristoteles nimittäin myös väittää, epätrendikkäästi tosin, että katarsiksen kokeminen johtaa ihmisen elämänhalun uudistumiseen, palautumiseen ja/tai voimistumiseen. Tämä on meidän tehtävämme. Kohdata pelko ja kääntää sen energia voimaksi. Vaikka Aristoteles Runousopissaan puhuukin teatterista, niin minä ajattelen tätä laajemmin – koko elämän näyttämön taiteena.
Jyri Siimes,
Entinen järjestöaktiivi, joka itse harrastaa nurkassa jurputtamista ja puskista huutelua
Jyrin aiempia kolumneja: