Unohdettuja vai amputoituja haaveita

Olen ollut onnekas viime viikolla. Sain kokeilla toisen työpaikkani elämänkatsomustiedon opettajan kanssa yhteisopetusta aiheesta toiseus. Soveltava teatteri ja katsomusoppiaine kohtasivat mukavasti, ja pienillä teatterillisilla keinoilla opiskelijat ja myös me opettajat saimme myös kokea mitä on olla toiseutettu; näkymätön, kuulumaton ja olematon. Viallinen ja väärä ihminen – väärässä paikassa ja ajassa. Keskustelu tunneilla oli polveilevaa, ja sain jälleen huomata suomalaisten lukiolaisten tarkkanäköisyyden ja älyn.  Kuitenkin aistin ilmassa toivottomuuden ja kyynisyyden pohjavirettä.

Omalla kohdallani koskettavimmaksi keskusteluksi muodostui se, mitä tapahtuu ihmiselle, kun hän menettää kyvyn unelmoida – nähdä vaihtoehtoja. Tämä on eri asia kuin se, että unelma osoittautuu mahdottomaksi tai se, että ihmisen kasvaessa myös unelmat muuttuvat. Nyt on kyse siitä lamaannuksesta joka iskee, kun ihminen kadottaa kokonaan kyvyn unelmoida. Iskee toivottomuus, jota hetkelliset nopean nautinnon hakuiset hetket täydentävät. Kaikki on tässä – tällä hetkellä ja tulevaisuutta ei ole.

Ihminen ei koskaan voi täysin asettua toisen ihmisen asemaan; tuntea ja tietää, miksi hän tuntee niin kuin tuntee, mutta me voimme yrittää. Tässä kuvittelu astuu esiin, se antaa mahdollisuuden lähestyä toista. Kohdatessamme toista ymmärrämme ehkä jotain itsestämme ja suhteestamme maailmaan. Yksittäinen taide-elämys, niin kokijana kuin tekijänä, antaa meille mahdollisuuden asettua toisen asemaan.  Tämä kohtaaminen antaa mahdollisuuden yhdessä unelmointiin.

Tällä hetkellä koen, että joka puolelle on isketty toivottomuuden leima. Poliittiset johtajamme, niin täällä meillä kuin maailmallakin, tuntuvat puheissaan toistavan vain pelon ja vihan retoriikkaa, joka iskee kuin kirurgin veitsi unelmiin ja haaveisiin. Suorasta valehtelusta on tullut se todellinen mielikuvituksen taidonnäyte. Kuviteltu ja haaveiltu maailma ei ole sama kuin valheen maailma. Haaveilussa ihminen antaa itsellensä mahdollisuuden parempaan. Valehdellulla maailmalla, tai vaihtoehtoisten tosiasioiden maailmalla, on tuhoava ja lamaannuttava tietoinen tarkoitus. Haaveilematonta kansaa on helppo hallita.

Jos ajattelen, mikä olisi taas meidän kulttuurisen nuorisotyön kentän ihmisten työ tässä, niin vastaus on ilmeinen. Herättää haaveet uudelleen, auttaa muistamaan jo unohtuneet ja estää se, etteivät pelon ja vihan puukot enää amputoi haaveita ja unelmia pois ihmisistä. Toivon päättäjiltämme nyt viisautta ja harkintaa. Unelmoimaton kansakunta on toivoton – taide ja kulttuuri luovat ajatuksia ja mahdollisen kollektiivisen haaveilun. Sitä kautta ihmiset voivat kohdata ja koettaa ymmärtää toisiaan. Me emme tarvitse mitään yhtä suurta kansallista unelmaa, jonka kaikki allekirjoittavat – siihen pyrkivät vain totalitaariset hallinnot. Mutta meidän täytyy kaikkien – etenkin niiden, joiden unelmat on amputoitu ja ovat vajonneet toivottomuuteen – oppia haaveilemaan. Vaikka kylmä ekonomi sanoisikin, että tuo haaveilu ei tuota mitään.