Tämän vuoden alussa käynnistyi Suomen Nuorisoseurojen 140-vuotinen juhlavuosi eri kanavissa. Sen kunniaksi ajattelin kirjoittaa Nuorisoseuroista ja sen tekemän kulttuurisen nuorisotyön hyvinvointivaikutuksista omaan elämääni. En tiedä, millainen olisi elämänpolkuni ollut, jos en olisi koululaisena päätynyt Honkalammen Nuorisoseuran kansantanssitoimintaan. Nuorisoseurat antoi minulle ennen kaikkea rakkaan harrastuksen kansantanssin, mutta myös yhteisön, jossa kasvaa. Myöhemmin niin kansantanssista kuin nuorisoseuratyöstä tuli minulle ammattimaista toimintaa. Tänään en kuitenkaan puhu työstä, vaan pujahdan sen lapsen ja nuoren maailmaan, joka joskus olin, ja pohdin, miten nuorisoseuralaisuus vaikutti silloin hyvinvointiini.
Harrastin tanssikoulussa muitakin tanssilajeja, kokeilin myös esimerkiksi jääkiekkoa ja kuvataidetta, mutta yhtä turvallista ja lämmintä yhteisöä en löytänyt muualta kuin paikallisesta nuorisoseurasta. Monet kulttuurihyvinvoinnin keskeiset asiat kuten nähdyksi ja kuulluksi tuleminen, yhteyden luominen toisiin ihmisiin, uuden oppiminen, ja omien vahvuuksien löytäminen, toteutuivat nuorisoseuratoiminnassa. Nämä olivat nuorelle ihmisen alulle merkittäviä syitä kiinnittyä toimintaan. Nuorisoseuratoiminnasta sain eväitä hyvään elämään ja kasvaa rauhassa omaan suuntaani.
Onnistuneen toiminnan takana oli ehdottomasti silloin ohjaajani Jaana, jonka opin tuntemaan paitsi kansantanssin ohjaajana, myös ihmisenä muutoinkin. Vaikka kiinnostuin kansantanssista, sen tanssimisesta ja ohjaamisesta heti melko intohimoisesti, minulle oli tärkeää, että teimme ryhmän ja ohjaajan kanssa yhdessä paljon muitakin asioita. Esimerkiksi teimme yhdessä erilaisia talkoohommia tapahtumissa, olimme joskus mukana nuorisotalon illoissa, ohjasimme lasten kesäleiriä, meillä oli saappaanheittokilpailuja, ja reissasimme kansantanssitapahtumissa.
Koin, että tulin nähdyksi hyvän kautta, minusta välitettiin, minua kannustettiin ja haastettiin oppimaan uusia asioita, ja ajattelemaan erilaisista näkökulmista ympäröivää maailmaa, minulle annettiin vastuuta, opin arvostamaan kulttuuriperimää laajemminkin kuin vain tanssia koskien. Me nuoret pääsimme ohjaamaan kansantanssia ja meitä tuettiin osallistumaan erilaisiin koulutuksiin kuten kansantanssin ohjaajakoulutukseen. Meitä kannustettiin myös omaehtoisiin proggiksiin. Esimerkiksi teimme omia koreografioita, joita esitimme Kulttuurisavotta -katselmuksessa. Tiiviin yhteisen toiminnan kautta sain luontevasti ystäviä, joista osan kanssa ystävyys jatkuu edelleen, vaikka elämä on vienyt meitä eri puolille Suomea.
Toiminta kiinnittyi vahvasti alueen muuhunkin toimintaan ja tanssin iloa vietiin muillekin. Kävimme usein esiintymässä ja tanssittamassa ihmisiä silloisessa Honkalammen keskuslaitoksessa, joka tunnetaan nykyään Honkalampi-keskuksena (moniammatillinen sosiaali- ja vammaispalveluja tuottava osaamiskeskus). Tämä kokemus on varmasti vaikuttanut siihen, että haluan tehdä töitä taiteen ja kulttuurin saavutettavuuden, esteettömyyden ja inkluusion eteen.
Teksti: Riia Niemelä
Kuva: Sari Mustonen
Riia toimii Nuorisoseuroissa tanssin osaamiskeskuksessa palvelutuottajana ja kirjoittaa omaa Hyvinvointihyppyjä-blogia.
