Jos jotain viimeisen kahden viikon aikana opin, ilmoittaudun koko loppu elämäni jokaiseen tapahtumaan ajoissa. Aion säästää tapahtuman kulisseissa hulluna pakertavat ihmiset paperien selaamiselta, sinkoilulta paikasta toiseen ja turhien puheluiden soittamiselta. Tehtyäni kuusipäiväisen työviikon Pispalan Sottiisin hektisessä sykkeessä lupaan pitää passini tallessa, maksamani ruokailut mielessä ja kantaa vastuuni osallistujana. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin todeta, että tekemistä festivaalin toteuttamiseksi riittää ilman turhaa säätämistäkin.
Tampereen seudun Osuuspankki tarjosi tänä kesänä 40 nuorelle kesätyön. Hakatessani hakemusta Sottiisi Fun Club ry:lle lupasin itselleni, että tämä on viimeinen työhakemus, jonka tänä keväänä kirjoitan. Yhdestäkään monista hakemuksestani ei ollut kuulunut yhtään mitään ja suunnittelin jo innostuneena työtöntä kesääni. Keräisin pulloja, katutanssisin ja pistäisin kirppispöydän pystyyn. Kasaan raapimillani kolikoilla kiertäisin museoita ja maksaisin kirjaston varausmaksuja. Pyöräilisin ympäri Tamperetta kavereiden ahertaessa duunissa ja asuisin mökillä saaristossa kuukauden. Kaksi päivää myöhemmin minut kutsuttiin työhaastatteluun. Elämäni ensimmäinen työhaastattelu meni ilmeisen hyvin, koska sain paikan Pispalan Sottiisin avustavana festivaalityöntekijänä.
Jo haastattelutilanteessa minulle välittyi fiilis, että voisin sopia tähän tiimin ja tähän hommaan. Työporukkaa mainostettiin sopivasti kahjoksi ja festariviikkoa jaksoksi, jolloin kukaan ei ole parhaimmillaan. Pitkäaikaisen tanssiharrastukseni parissa olen ollut osana useampaakin suurta prokkista, joten odotukseni olivat melko realistiset. Ajatukseni itsestäni pyörälähettinä, mapittajana ja tyyppinä, joka tekee ihan mitä vain pyydettäessä, olivat lähellä totuutta.
Sottiisi järjestettiin ensimmäistä kertaa Pirkkahallissa, joten viimeiset päivät ennen muuttoa sinne olivat täynnä viime hetken valmisteluja. Hyppäsin pää edellä kylmään veteen ja jollain ilveellä opin uimaan. Äkillisestä uimataidostani saan kiittää avoimia ja ystävällisiä työkavereita, jotka jaksoivat kiireenkin keskellä vastata kysymyksiin niin, että uskalsin kysyä uudelleen. Poljin pyörällä esitteitä eri paikkoihin keskustassa ja sain jälleen muistutuksen siitä, että Stockmannin jonot eivät liiku ja ihmiset yleensä ovat hyväntahtoisia. Tein koneella opasteita ja ymmärsin tekstinkäsittelyohjelmien ylä- ja alatunnisteiden idean. Olin kehittämässä avainten nimikointijärjestelmää, laminoinnista tuli uutta lempi puuhaani ja tajusin muovitaskuttamisen olevan taitolaji. Oli palkitsevaa tehdä konkreettisia asioita, joilla selvästi oli merkitys. Tunne siitä, että en vaan seiso vaivaantuneena toimiston nurkassa kaikkien tiellä innosti minua tekemään niin paljon ja niin hyvin kun pystyin.
Jälkeenpäin ajatellen homma alkoi vasta, kun festivaali pyörähti käyntiin ja kaikki konkretisoitui. Paahdoin kahdeksantuntista työpäivää festivaalin info-pisteessä. Työn tiimellyksessä hahmotin kirjoittamieni kirjekuorten merkityksen ja opin, keneltä pitää kysyä, kun ei tiedä. Olin töissä joka päivä, mikä helpotti työntekoa ja asetti tietotasoni etulyöntiasemaan päivittäin vaihtuviin talkoolaisiin verraten. Käsitykseni siitä, kuka toi mitä ja kuinka eri tilanteissa tulee toimia, pysyi ajan tasalla. Joka päivä ei tarvinnut aloittaa alusta, vaan saatoin jatkaa siitä mihin edellisenä iltana olin jäänyt. Pelkoni kassakoneita ja korttimaksulaitteita kohtaan hälveni, kun homma oli pakko opetella. Kirjoitin enemmän posti it -lappuja kuin aiemmassa elämässäni yhteensä ja ala-asteella opittu palikkakirjainten piirustustaito osoittautui yllättävän hyödylliseksi. Tilanne oli koko ajan elossa ja kahta samanlaista työpäivää ei ollut. Opin pitämään pään kylmänä pahimmankin hullunmyllyn keskellä. Kiirehtiminen vain sotkee ja tuhlaa aikaa.
Jos festivaaliviikko on pitkä ja raskas ja kiireinen, seuraava viikko on jotain ihan muuta. Tilanne on kuin viimeiset päivät koulussa ennen kesäloman alkua velvollisuuksien ollessa takanapäin. Tietysti siivottavaa ja sulateltavaa on paljon, mutta samanlaista kiirettä ei ole. Päällimmäisenä kaikista huokuu helpotus, onnellisuus ja vihdoin nukutut yhdeksän tunnin yöunet. En voi muuta kuin hattua nostaa ja ostaa mansikoita kiitokseksi kahdesta hienosta viikosta. Tämän kokemuksen jälkeen minut löytää varmasti uudelleen STAFF-paita päällä tekemässä jotain tapahtumaa mahdolliseksi. Mutta ei enää tänä kesänä. Minun täytyy vielä ehtiä mökille, katutanssia, kerätä pulloja, kiertää museoita ja nukkua.
