Kategoria: Tanssi

Lokakuussa 2021 ISOjen puheenjohtaja luki johtokunnan kokouksen päätteeksi sähköpostin, jossa kyseltiin hieman kryptisesti, että löytyisikö ISOilta kiinnostuneita tanssivia avustajia Jyväskylän kaupunginteatterin ensi syksyn musikaaliin. Tunnelma tiivistyi – meitä pyydetään melko usein vanhainkotien päiväsalien nurkkaan esiintymään (eikä siinä mitään, pyytäkää jatkossakin ja tulemme!), mutta tämä vaikutti ISOjen mittakaavassa aivan järisyttävän isolta jutulta.

Kyselyä välitettiin tanssiryhmiimme ja arvatenkin kiinnostus heräsi usealla tanssijalla. Siinä missä tanhuharkoissa käydään kerran viikossa tai kerran kuukaudessa, tähän pitäisi kuitenkin sitoutua aivan eri lailla. Lopulta jäljelle jäi seitsemän toiveikasta tanhuujaa, joiden kesken palloteltiin lukuisia viestejä siitä, että tuskin tämä nyt tulee meidän osalta toteutumaan, mutta olisihan se hienoa, mutta tuskin nyt sentään. Pandemian ja muiden häiriötekijöiden vuoksi koe-esiintymistilaisuus siirtyi useaan kertaan, mikä lisäsi epäuskoa entisestään. Lopulta “aukkarit” toteutettiin livetreenien, skype-yhteyden ja vanhojen keikkavideoiden hybridimallina. Koreografi ja ohjaaja näyttivät vihreää valoa ja alkuperäisestä kuuden tanssijan tarpeesta saatiin tingittyä kokoonpanoon myös seitsemäs tanssija.

Treenikauden alkaessa huhtikuussa kaikki lähti käyntiin rytinällä. Ensimmäisissä harjoituksissa ojennettiin kullekin kulkulätkät teatterille, plarit, nuotit, treeniaikataulu ja kohtausluettelo. Tansseja alettiin opettelemaan vauhdilla: Häälaulu, häätanssi, naisten häätanssi, häiden lopputanssi… Sekavuuden maksimoimiseksi kaikilla tansseilla oli käytännössä sama nimikin. Meitä jännitti aivan hirveästi, mutta vastaanotto oli aivan uskomattoman lämmin.

Tanhukonserteissa (ja niillä vanhainkotikeikoilla) on totuttu tekemään kaikki itse. Etsitään pukuvarastosta kaikille mahdollisimman vähän epäsopivat vaatteet ja kursitaan ne päällemme lukuisin hakaneuloin. Äänimieheksi palkataan (lue: pakotetaan) jonkun puoliso. Musikaalista puuttuu myös se ulottuvuus, että tarvitsisi kinastella keikkaohjelmistosta tanhukavereiden kanssa… Musikaalissa tanhuuja saa vaan keskittyä tanssimiseen (ja vähän stressaamiseen). Jokainen kansantanssija ymmärtää myös sen luksuksen, kun joku muu pesee ja silittää keikkavaatteesi. Lumoutuneina saimme seurata sitä valtavaa ammattilaisten joukkoa, joka tällaisen musikaalin taustalla on. Näyttelijöistä pystyy helposti lumoutumaan katsomostakin käsin, mutta kaikki se muu taiteellinen ja tekninen henkilökunta, jotka tekevät omaa tinkimätöntä työtään katsojien näkymättömissä, tekivät meihin suuren vaikutuksen.

Ja mihin pystyi myös meidän oma tanhujengimme! Tanhuryhmässä sosiaalistutaan tietynlaisiin rooleihin ja asemiin. Yksi tulee aina vähän myöhässä, toinen menee aina eturiviin, kolmas hölöttää takarivissä omiaan. Musikaalissa ei paljon kyselty, mitä me ollaan ennen tehty tai oltu tekemättä: nostajista tuli nostettavia, nopeita vaatevaihtoja kammonneet kellottavat ennätysaikoja pikavaihdoissa, “en aio ikinä laulaa julkisesti” -julistajista on tullut kunnon laulajia tai vähintään reippaita huulisynkkaajia. Tämä musikaaliprojekti on ollut järjetön loikka epämukavuusalueelle ja sen yli. Mut me tehtiin se! 

Kun viime sunnuntaina ensi-iltajuhlien jälkeen kävimme ryytyneinä hakemassa teatterilta omaisuutemme ja onnittelukukkamme, mieli oli haikea. Treenikauden musikaalikupla on väistämättä puhjennut ja nyt pitäisi osata taas elää normaalia elämää. Mutta siinä missä perustanhukeikka on usein ainutkertainen kokemus ja ohitsekiitävä hetki, tämä onni jatkuu vielä pitkään. Suruttomat-musikaalin esitykset jatkuvat siis toukokuulle 2023 saakka. Eläköön! 

P.S. Edellinen bloggaaja kyseli, että “Mikä on sinun perustanhusi?”. Musikaalimaailmassa varmaan laukkapolkka, sitä saa tässä veivata. Arkisemmassa tanhuelämässä varmaan Koppuli, tuo klassikko, joka toimii aina. Seuraavalta kirjoittajalta kysyisimme, miten uusi kausi on lähtenyt käyntiin. Täällä Jyväskylässä ollaan huomattu, että paljon uusia aikuisharrastajia on innostunut lajin pariin! 

Teksti: Inka Somerla ja Suvi Heinonen

Tämä kirjoitus on osa Kaikuja kansantanssin maailmasta -kirjoitussarjaa, jossa kuullaan kansantanssitoimijoiden kuulumisia ympäri Suomen kerran kuussa. Jos sinua kiinnostaisi osallistua kirjoitussarjaan kirjoittamalla, otathan yhteyttä 044 744 3939 / teija.nikkari@nuorisoseurat.fi.

Heippa Hyvinkäältä! Tällä kertaa kynää käyttää Pyykkisen Pia. Mietin, kuinka kertoisin omasta roolistani kansantanssin parissa ja päädyin olemaan tanhun moniottelija. Olen ikäni tanssinut, ryhmiä tanssittanut vuosien mittaan pienistä isoihin ja sen tanssimisen rinnalla olen ollut kaiken maailman hallituksissa ja toimikunnissa istuva, sen perinteisen kansantanssin puolestapuhuja.

Edellinen kirjoittaja, Varalan kansantanssinopettajakoulutuksen kurssikaverini Heli Honkalampi, kysyi ”Millainen on ollut sinun unohtumaton hetkesi kansantanssin parissa?”. Kysymys oli vaikea, koska niitä hetkiä on niin monia vuosien varrella. Muistan, kun lapsena tajusin ensimmäistä kertaa osaavani tanssia polkkaa, kuinka riemuissani olin. Muistan Kopposten, silloisen lapsiryhmäni, ensimmäisen mestaruusluokituksen. Miten ylpeä olinkaan heistä! Tai sen yhden tangon Göteborgin NORDLEKissa, kun sisuskaluissa saakka tuntui. Ei niitä hetkiä oikeastaan voi laittaa mihinkään järjestykseen. Tai en edes halua, jokaisella hetkellä on ihan oma paikkansa.

Valitsin sitten tuoreen hetken tältä kesältä. Hyvinkäällä tanssittiin Hoijakkaa eli Suomalaisen Kansantanssin Ystävien ja Karjalaisen Nuorisoliiton kesäjuhlia kesäkuussa ja kuten aina, kesäjuhlilla oli yhteisesitykset. Miten hienoa oli nähdä, tai oikeastaan tuntea, se yhdessä tanssimisen riemu, joka suorastaan väreili ilmassa. Aivan pienet tanssijanalut ensimmäisillä kesäjuhlillaan ja vuosikymmenten pituisen tanssiuran omaavat 90-kymppiset samalla kentällä yhtä aikaa tanssimassa omaa versiotaan Hellusta tai Vanhasta Loikosta liikutti hyvin syvältä. Tulen muistamaan sen aina.

Pitkän juhlattoman ajan jälkeen juhlia suunnitellessamme päätimme pitää yhteisohjelmat helppoina ja yksinkertaisina, jotta jokaisella on mahdollisuus osallistua, vaikka ei ehtisi paljoa harjoitella. Koostimme tanssisetit ”perustanhuista” eli perinteisistä Tanhuvakan tansseista ilman mitään kommervenkkejä. Jokainen tanssija mahtui mukaan ja jokainen sai tehdä oman versionsa samasta tanssista. Siinä hetkessä kirkastui viimeistään minulle kansantanssin ajatus kansan tanssina.

Tuon jälkeen olen miettinyt paljon mistä tuo tunne nousi. Mitä pidempään olen kansantanssin parissa toiminut, sitä enemmän huomaan itsekin palaavani niihin minun perusasioihin kansantanssissa. Minulle ”perustanssit”, Lappakatrilli, Ruotsinkatrilli Viitasaarelta tai vaikka Palpankilli ja Lantti, Repolainen ja ehdottomasti Lintu lensi oksalle ja Hansvili ovat perusasioita, joiden antamalle perustalle rakennan uusia juttuja. Ne ovat tuttuja ja turvallisia, joita on tanssittu vuosien mittaan yhdessä toisten kanssa. Tanssitan niitä myös ryhmilläni läpi aina silloin tällöin, syötän sinne harjoitusten väliin. Oliko tunteen takana tuttuus, tämän minä osaan ja tämä on minun perintöäni.

Ehkä se tunne tuli siitä, että tanssimme yhdessä toisten kanssa. Vuosien varrella tanssitut tanssit antoivat mahdollisuuden hakea itselle pari, liittyä neliöön ja tanssia yhdessä toisten kanssa, kun kaikki tietävät miten se menee. Näin korona-ajan rajoitusten, olohuoneessa yksin tanssittujen etäharjoitusten ja turvavälien jälkeen yhdessä jaettu kokemus on vieläkin isompi kuin yksin tehty.

Olen kiitollinen kaikille, joilta itse vuosien mittaan perustanhujen oppia olen saanut ammentaa. Olen saanut tanssia Tanhuvakkani läpi ja olen oppinut jo vähän lukemaan sen rivien välistä niitäkin muistiinpanoja, jotka eivät kirjaan saakkaa mahtuneet. Toivon, että pystyn myös omalta osaltani viemään niitä tansseja uusille tanssijoille. Jotta hekin saisivat sen yhteenkuuluvaisuuden tunteen, kun tanssii vaikka pitkässä rivissä Repolaista ihan tuosta noin vaan.

Seuraavalle kirjoittajalle viestikapulana jättäisin kysymyksen ”mikä on sinun perustanhusi?”. Minun on Lintu lensi oksalle, vaikka piirileikki se taitaa jollain luokittelulla olla. Samalla haastaisin jokaisen tanssimaan ainakin sen oman perustanhunsa tänä syksynä, kun harjoitukset taas alkavat. Ei siitä mitään esitystä tarvitse tehdä, kunhan tanssii tanssimisen ilosta yhdessä toisten kanssa.

Tämä kirjoitus on osa Kaikuja kansantanssin maailmasta -kirjoitussarjaa, jossa kuullaan kansantanssitoimijoiden kuulumisia ympäri Suomen kerran kuussa tämän vuoden loppuun. Jos sinua kiinnostaisi osallistua kirjoitussarjaan kirjoittamalla, otathan yhteyttä 044 744 3939 / teija.nikkari@nuorisoseurat.fi.

Aurinkoiset toukokuun terveiset Oulusta. Olen Heli Honkalampi, Nuorisoseura Vilikkaan puheenjohtaja, kansantanssin ohjaaja ja intohimoinen tanhuaja. Edellisen blogin kirjoittaja Marjo Örn esitti kysymyksen: ”Miten sinun nuorisoseurapolkusi on alkanut?” Kun rupesin omaa taivaltani muistelemaan, on olo vähän ”dinosaurusmainen”, kun voin aloittaa tämän tarinan sanoilla: ” Viime vuosituhannen loppupuolella…”

… aloitin kansantanssin Siilinjärven Kansantanssijoissa vuonna 1984. Siilinjärven Kansantanssijat eivät olleet osa nuorisoseuraa, mutta silloin kaikki alkoi. Kansantanssi vei minut kerta kaikkiaan heti mennessään ja samalla ihastuin muuhunkin suomalaiseen perinteiseen kulttuuriin. Erityisesti suomalainen kansallispukuperinne ja kansanmusiikki muodostuivat tärkeiksi. Kun kasvoin, aloin ohjaamaan siilinjärveläisiä kansantassiryhmiä aluksi apuohjaajana, sitten vastuuohjaajana ja pääohjaajana. Lukion jälkeen opiskelut veivät minut Ouluun vuonna 1995. Muutama vuosi myöhemmin minulle soitettiin Oulunsalon Nuorisoseurasta, josko pystyisin tulemaan sinne kansantanssin ohjaajaksi. No näinhän tapahtui ja silloin minun nuorisoseurapolkuni varsinaisesti alkoi.

Ohjasin Oulunsalossa erilaisia ryhmiä usean vuoden ajan. Toisen lapseni synnyttyä välimatka Oulun ja Oulunsalon välillä alkoi tuntumaan raskaalta ja haikein mielin lopetin ohjaajan työt Oulunsalossa. Oulunsalon Nuorisoseurassa olin tutustunut muihin ohjaajiin, erityisesti Kirsi Raetsaareen ja Tarja Majavaan (nyk. Koskela). Kolmestaan aloimme pohtia sitä, missä lapsemme voisivat tulevaisuudessa harrastaa kansantanssia. Oulussa ei tuohon aikaan ollut lasten kansantanssiryhmiä, joten päädyimme perustamaan uuden kaupunkiseuran, nuorisoseura Vilikkaan vuonna 2010. Aloitimme syyslukukauden 2010 kahdella ryhmällä, aikuinen – taapero ryhmällä Kintas ja 3-4 -vuotiaiden ryhmällä Hyrrä. Tällä hetkellä Vilikkaassa toimii viikoittain Kintaksen ja Hyrrän lisäksi seitsemän muuta ryhmää.

Vilikkaampaa kesää kohti

Kevät 2022 on herättänyt meidät kahden vuoden horroksen jälkeen siihen, että toista voi ottaa kiinni kädestä, kun tanssitaan. Toisen lähelle voi mennä. Suunniteltuja tapahtumia (kuten Vilikkaan 10-vuotiskonserttia…) ei tarvitse perua. Vilikkaan kevätkonsertin ja Pispalan Sottiisi-reissun suunnittelu onkin tällä hetkellä vilikkaimmillaan. Vilikkaasta lähtee Tampereelle ennätykselliset 90 osallistujaa. Mukana on useita perheitä, joissa lapset tanssivat Sottiisin yhteisohjelmissa ja vanhemmat osallistuvat esim. Tanssimyllyyn. Koen äärimmäisen tärkeäksi tässä ajassa juuri sen, että voimme vihdoin yhdessä tehdä ja toteuttaa erilaisia asioita. Osa ryhmistä myös valmistautuu osallistumaan Kaustisen kesän onnellisimpiin päiviin. Lisäpontta ja iloa Vilikkaan toimintaan on keväällä tuonut myös Vilikkaan valinta Pohjois-Pohjanmaan Vuoden nuorisoseuraksi. Perusteina oli muun muassa seuran kunnianhimoinen ja kehittävä ote kansantanssitoimintaan. Hyvä Vilikas!

Tulevan kesän kansantanssin kaikuja kuunnellessa odotan sitä, että voin katsomossa katsojana kokea sen hiljaisen odottavan hetken ennen kuin esitys alkaa. Tiedättehän mitä tarkoitan? Odotan myös sitä tunnetta, kun verhoissa kuuntelen juontajan esittelyä sydän tykyttäen ja sitä, kun pääsen astumaan esiintymislavalle. Tiedättehän? Odotan myös sitä, että ympärilläni on pitkän ajan jälkeen iso joukko ihmisiä yhteisen asian vuoksi tanssin ja musiikin äärellä. Seuraavalle kirjoittajalle esittäisinkin kysymyksen: ”Millainen on ollut sinun unohtumaton hetkesi kansantanssin parissa?”

Kuva: Laura Tauriainen

Tämä kirjoitus on osa Kaikuja kansantanssin maailmasta -kirjoitussarjaa, jossa kuullaan kansantanssitoimijoiden kuulumisia ympäri Suomen kerran kuussa. Jos sinua kiinnostaisi osallistua kirjoitussarjaan kirjoittamalla, otathan yhteyttä 044 744 3939 / teija.nikkari@nuorisoseurat.fi.

Lohduttavaa on ajatella, että vaikka kuinka maailma muuttuisi, niin kansantanssi pysyy ja pitää pintansa. Niin enkeliska, kisa-askel, varvashyppy kuin huutokatrillikin säilyttävät paikkansa ja suosionsa vuodesta toiseen. Vuodet ovat tosin muuttaneet ryhmädynamiikkaa sekä käyttäytymismalleja tanhuharjoitusten aikana. Kiire ja väsymys painavat nuoren kuin aikuisenkin mieltä sekä askeleita, tunneilla saatetaan käyttäytyä miten milloinkin ja toisen ihmisen kunnioituskin on väliin kadoksissa.

Mutta hei, näillä on mentävä! Puhutaan asiat auki, jos epäkohtia syntyy. Opetetaan hyviä tapoja, keskustellaan niistä sekä muistutetaan, miten tärkeitä ovat katse ja hymy. Jokainen ohjaaja saa olla kuin vanhempi ikään, saa kokea kasvatushetkiä toisensa perään.

Itse olen toiminut kansantanssiohjaajana Jämsässä vuodesta 2006. Minulla ei ollut minkäänlaista pohjaa tähän lajiin, mutta musiikki ja askeleet veivät mennessään ja ensimmäinen kokemus Folklandia-risteilystä oli, kuin olisi laittanut mansikan kakun päälle.

Suuri kiitollisuus ja ilo on ollut kokea ja tuottaa erilaisia hetkiä lajin ja nuorisoseuramme parissa. Ja voi, niitä onkin ollut paljon. Sitä ei ymmärrä miten vuodet vierivät, ennen kuin tajuaa, että nuo pienet, ihanat pirpanat, jotka aloittivat kanssani samaan aikaan kansantanssin parissa, ovat nyt ihania isoja, parikymppisiä, aikuisen alkuja. Hienoa on seurata harrastajien kasvua ja kehitystä.

Pandemia-aika on tosin, mielestäni, nostanut esille harrastajien huonon olon ja arjen väsyttämät kasvot. Olenkin sanonut, että tunneilla käydään, kun jaksetaan. Väkisin on turha raahautua paikalle, kun huonosta fiiliksestä kärsii koko ryhmä. Kahden vuoden aikana ryhmäkoot ovat pienentyneet, osa on keksinyt näin syyn lopettaa kokonaan tai sitten vain ovat tauolla, koska pelkäävät sairastuvansa, tartuttavansa. Haasteellisinta ohjaajalle on ollut pitää tekemisen riemu ja iloinen mieli yllä, jos harrastajia on paikalla kahdeksan sijasta kaksi. Onhan tämä kuitenkin ryhmäliikuntamuoto. Itselleni musiikki on aina ollut se vahvistava tekijä, ja toivonkin, että tanhutunnit antavat muuta ajateltavaa ja liike, musiikki virkistäisi kehoa ja mieltä.

Kun tekee työtä tunteella ja suurella sydämellä, niin työn kokee kuitenkin välillä myös raskaaksi. Olen nimittäin itse se ”itkua tirautteleva ohjaaja”. Jos jokin asia harmittaa, ilostuttaa tai koskettaa, se näkyy kyynelin. Vedän tällä hetkellä kuutta ryhmää ja tunnustan, että jokainen ryhmä on tälläkin kaudella, jälleen, tavannut tämän herkän puolen itsestäni. Lohdutan, että se on vain inhimillistä. Tunteita ei aina pysty hallitsemaan. Yritän itseänkin muistuttaa ymmärtämään muiden tunteita ja suoda muillekin vapauden niiden käyttöön. Toki kaikella on rajansa. Huonoa käytöstä ei tarvitse kenenkään sietää.

Olen saanut kunnian vetää Jyväskylän Ison Tanhuujien Prikka- ja Polku-ryhmiä parin vuoden ajan. Olemme kokeneet onnistumisen hetkiä omien koreografioiden sekä valtakunnallisten yhteisohjelmien kautta. Tämä kevätkausi jää tosin viimeiseksi, koska keskitän työpanokseni syksystä täysin Jämsään. Tutustuminen tanssijoihin on ollut parasta ja olen heistä onnellinen.

Jämsässä meillä on kaksi aikuisten ryhmää. Norjat ja Notkiit kokoontuvat viikoittain ja Raikkaat joka toinen viikko. Innokkaita harrastajia on hyvin näissä ryhmissä. Alakouluikäisten Lystikkäät- ja nuorten Näpsäkät-ryhmien rinnalle lisäämme tulevalle kaudelle pienten Pikkaroiset-ryhmän alle kouluikäisille uusien ohjaajien avulla sekä lukioikäisille mahdollisesti oman ryhmän.

Me Jämsän Tanhuujat olemme onnekkaita, koska meitä pyydetään kiitettävästi erilaisiin projekteihin mukaan. Pandemian alussa sekä viime vuoden lopussa teimme yhteistyötä Serlachius Museon sekä performanssitaiteilija Maria Fontzinon kanssa.

Kesällä 2022 olemme saaneet Prikan ja Näpsäköiden kanssa kutsun esiintymään Kaustisille. Ohjaaja jännittää luultavasti loppumetreille asti, ketkä tanssijat oikeasti pääsevät matkaan mukaan töidensä ohella ja miten kuviot loppujen lopuksi menevätkään. Eniten sitä kuitenkin toivoo, että leiritunnelmaa ja kansantanssin riemua päästään pitkästä aikaan kokemaan yhdessä. Nämä hetket ovat kultaakin kalliimpia. Leireistä saadut muistot ovat tärkeitä ja kantavat harrastustakin pitkän matkaa.

Jämsän tanhuujat järjestävät vuosittaisen Kevätlystikonsertin toukokuussa sekä Lystikkäillä on keikka kesäkuussa Ikäihmisten suvitapaamisessa. Ison tanhuujien ryhmät on ilmoitettu esiintymään toukokuun Jyväskylän Yläkaupungin yöhön. Jippii siis ja,

niin…
Tanssi on vaikuttanut minuun enemmän, kuin itse olen aiemmin tajunnutkaan. Huomaan kaipaavani tanssimista, jos ohjaajan roolissa en aina pääse parketille ja voi miten ihanaa on päästä lavatansseissa seuraajan rooliin, mitä ennen suorastaan pelkäsin. Voisin sanoa, että vuodet ovat muokanneet perityt tanssigeenit tanssimoodiinsa ihan tosissaan muutaman vuoden sisällä. Ihminen oppii, kun antaa asialle oman aikansa ja myös mahdollisuuden itselleen.

Oman elämäni tanssimania huipentuu myös toukokuusta, kun saan Tanssikoulu TNT Jämsän ohjat. Tulen järjestämään tanssikoulun tiloissa eri pituisia tanssin ja hyvinvoinnin kursseja paikkakuntalaisille. Tanssi niin kuin kulttuurikin kuuluu kaikille!

Seuraavalle kirjoittajalle haluan esittää kysymyksen, miten sinun nuorisoseurapolkusi on
alkanut?

Marjo Örn

Tämä kirjoitus on osa Kaikuja kansantanssin maailmasta -kirjoitussarjaa, jossa kuullaan kansantanssitoimijoiden kuulumisia ympäri Suomen kerran kuussa. Jos sinua kiinnostaisi osallistua kirjoitussarjaan kirjoittamalla, otathan yhteyttä 044 744 3939 / teija.nikkari@nuorisoseurat.fi.

Vuosi on taas vaihtunut ja uusi kevätkausi on alkanut. Toivon, että tämä kausi olisi ehjempi, mitä
edelliset. Parin viime vuoden ajan korona on hajoittanut kausia, tuottanut pettymyksiä ja
aiheuttanut turhautumista varsinkin harrastustoiminnassa mutta mukana on ollut myös positiivisia
yllätyksiä, kokemuksia ja mahdollisuuksia.

Lyhyesti tietoa itsestäni. Olen harrastanut kansantanssia Jutaringissä melkein koko ikäni. Aloitin
kansantanssin noin 4-vuotiaana. Harrastamisen välissä olen pitänyt siitä myös parin vuoden tauon.
Taukoni jälkeen olen aktivoitunut uudella tavalla omassa seurassani ja kuulun nykyään myös seurani
johtokuntaan. Lisäksi olen myös apuohjannut lastenryhmiä ja sijaistanut heidän ohjaajiansa.
Suhteeni tanssiin on muuttunut muutaman kerran vuosien varsilla. Tanssi on ollut minulle aina
tärkeä tapa itseilmaisuun ja stressinsäätelyyn. Tämä muuttui ollessani noin 9–11-vuotias. Tuona
aikana tanssista ja etenkin harjoituksista tuli asia, mikä aiheutti minulle pahaa oloa, stressiä ja pelkoa,
johtuen sen hetkisestä ohjaajasta. En uskonut tämän jälkeen palaavani takaisin kansantanssin pariin
mutta onneksi noin yläasteen puolivälissä kaverini raahasivat minut uudestaan harjoituksiin
ohjaajan vaihduttua. Kansantanssin myötä olen päässyt toimimaan aktiivisesti myös
Nuorisoseuroissa ja sen eri tahoilla kuten Nuoret Vaikuttajat-ryhmässä sekä valtuustossa.

On ikävää, että kahtena edellisenä vuonna on jouduttu perumaan suurin osa konserteista, leireistä,
tapahtumista sekä treeneistä. Leirien ja esiintymisien kohdalla näkyi viime syyskautena omassa
seurassani valoa. Syyskaudella 2021 seurassani saimme järjestettyä leiriviikonlopun kahdelle
aikuisten ryhmälle. Viikonloppu oli itselleni todella tärkeä, sillä se oli ensimmäinen moneen vuoteen
ja auttoi ryhmääni yhtenäistymään. Nykyisen ryhmäni Jutaringin kokoonpano on kasattu
syyskauden alussa yhdistelemällä kahden entisen ryhmän tanssijoita sekä henkilöitä, jotka ovat
palanneet takaisin kansantanssin pariin tai kotiseudulleen. Ryhmän ikähaarukka on melko suuri
sekä taitotasot vaihtelevat hiukan, mutta tämä ei ole haitannut menoa. Leiriviikonloppu oli
valmistautumista tulevalle syyskonsertille.

Syyskonsertin onnistuminen lisäsi harrastuksen ja toiminnan mielekkyyttä. Oli mahtavaa päästä
pitkästä aikaa näkemään muiden ryhmien tanssimista sekä päästä kuulemaan seuramme
pelimannien soittoa. Edellinen esiintyminen lavalla live-musiikin ja yleisön kanssa oli vuonna 2019
joulukuussa, kun esitimme Juho Iisakin Isommuksen, jonka on tehnyt yksi seurani ohjaajista Siina
Toimela. Teos oli iso ja yhdisti kaikki seuramme ryhmät, oli harmillista, että saimme esittää sen
ainoastaan kerran. Vuonna 2020 emme pystyneet pitämään live-konserttia, minkä vuoksi kauden
huipentuminen oman ryhmäni kohdalla toteutettiin kuvaamalla ja editoimalla video tekemästämme
enkeliskatanssista, joka julkaistiin seurani sosiaalisessa mediassa.

Jutaringin tanssijamäärät ja ryhmät eivät ole kokeneet suuria muutoksia korona-aikana.
Tanssiryhmiä Jutaringillä on Minitokka, Monotokka, Jutatokka, Jutarinki ja Jutaraito. Korona on
vaikuttanut eniten seurani noin yläasteikäisiin tanssijoihin. Tästä johtuen Juniorit-ryhmä puuttuu kokonaan. Vuorostaan 6–8-vuotiaiden Monotokka-ryhmään on enemmän halukkaita kuin on
paikkoja. Myöskään kansanmusiikin puolella korona ei ole paljoa vaikuttanut soittajien määrään.
Musiikkiryhmiä Jutaringillä on kaksi M:n pelimannit ja pikkupelimannit. Korona on toki vaikuttanut
osittain seurani harjoituksiin, mutta varsinkin esitysten ja reissujen määriin.

Seuraavalle kirjoittajalle haluan esittää kysymyksen, miten tanssi on vaikuttanut sinuun.

Odotan innolla tulevaisuutta ja sen tuomia mahdollisuuksia.

Riikka Kumpula

Kuva: Marjo Kekki

Tämä kirjoitus on osa Kaikuja kansantanssin maailmasta -kirjoitussarjaa, jossa kuullaan kansantanssitoimijoiden kuulumisia ympäri Suomen kerran kuussa. Jos sinua kiinnostaisi osallistua kirjoitussarjaan kirjoittamalla, otathan yhteyttä 044 744 3939 / teija.nikkari@nuorisoseurat.fi.

Vuosi toisensa jälkeen noudatti samaa kaavaa uuden puhtaan kalenterin parissa: Kuulakärkikynä esiin ja sitten merkaten kesän festivaalit, tiedossa olevat viikonlopputapahtumat, koulutukset ja päivän mittaiset opetustyöt. Henkilökohtaisessa vuosikellossa tanssilla oli suuri rooli. Läpäisytestistähän pääsi mukaan lähes vain, jos tilaisuus ei mennyt päällekkäin tanssin kanssa. Kunnes kaksi vuotta sitten sai ryhtyä vetämään henkseleitä allakkaan ja sen seurauksena seuraavaa kalenteria täytettiin varovasti lyijykynän sävyttämillä merkinnöillä.

Tästä seurasi se, että aiemmin tapahtumien johdosta helposti mieleen jääneet päivämäärät olivat joitain numeroita, eikä niillä ollutkaan paikkaa missä tapahtuu kohtaaminen ja siitä muodostuva muisto. Ei koristanut konsertti kalenteria tai helmeillyt harjoitukset huhtikuussa. Paula Kettu kysyi edellisessä kiertokirjeessä, kuinka tanssi näkyy arjen valinnoissasi. Jos ovat tanssin arkea värittäneet hetket heittäneet kuperkeikkaa, ovat konkreettiset havainnot tanssista puhuneet toista. Tanssi nimittäin on ja elää vähän joka nurkassa meillä.

Ensimmäisenä eteisen naulakossa on oma tilansa tanssitossuille ja -kengille lokerikossa, johon niitä mahtuu useammat. Yläkerran makuuhuoneessa on kansallispukukaappi, joka ovet naristen purskahtelee hameita, liivejä, nahkakenkiä ja kaikenkokoisia puuvillapuseroita ja pikkuvaraston useissa pahvilaatikoissa on esiintymisvaatteita. Rappusten alavarastossa, kyllä siinä miljoonavarastossa imurin kanssa, oleilee hulavanteet, leikkivarjot ja huivi poikineen. Kolme tornillista cd-levyjäkin on vielä hengissä ja olohuoneen kirjahyllyn valtaa tanssi- ja musiikkikirjat. Toisessa kaapissa on treenikassia ja -laukkua ja oi kuinka vielä on olemassa VHS-kasetteja, joissa on niin kultaisia tanssimuistoja, että saavat vallata koko komeudellaan muutaman laatikon.

Näiden erilaisten konkreettisten tanssiesineiden käyttöaste tipahti toviksi, mutta niin ne vain ilmoittivat olollaan aiemmasta arjestani, juhlastani ja kaikesta siltä väliltä. Tiedättekö, joskus mietin mitä näissä kaikissa säilytyskonsepteissa olisi, jos niissä ei olisi tanssiin liittyviä tarpeita. En keksi mitään yhtä tärkeää! Ne ovat osa minua ja minun arkeani ja noh, samalla koko perheen arkea.

Oletkos muuten miettinyt vaatevalintoja näkökulmasta tanssiin sopiva vaate vs. ei tanssiin sopiva? Omasta karderoopistani on useamman vuoden löytynyt vain jokunen sen oloinen vaatekappale, joka yllä ei voisi ajatella tanssivansa. Sellainen joka päällä voi seisoa, maata tai istua, mutta ei mitenkään heittää villisti jalkaa, kyykätä tai keinua. Toista on yökkärit, rennot housut ja paita, nuo tanssivaatteiden aatelistoon kuuluvat lökövaatteet, jotka toimivat! Joustavat, sallivat ja inspiroivat yleensä hillumaan ja heilumaan. Kerronkin salaisuuden: heitän parhaat koti-impromoovit yökkäreissä. Toki en varta vasten niitä vaihda, jos tanssi on tullakseen, mutta jokin liikkeellinen vetovoima niissä ilmeisimmin on. Niissä pyöriminen on verrattavissa suihkulaulantaan: ei julkisesti, mutta itsekseen. Kun tanssin säännöllinen ja järjestäytynyt tekeminen lähti arjesta toviksi, täytti lökäpöksyliikuskelu puuttuvan osan. Kissamainen venyttelyheilunta taisi olla se eniten käyttämäni tyylilaji.

Tätä kirjoittaessani pussihousujen etukappaleet, eli toiselta nimeltään etureidet ovat vallan muikean mojovassa tilassa teatterikoreografiaan tulleen ripaskaharjoittelun jäljiltä. Yökkäreissä nekin muuten tehtiin, tottakai.

Niin se vaatekaapin sisältö: Sinne on parin vuoden aikana hiipinyt kotoiluun kivoja villamaisia paitoja ja housutkin. No eihän niillä nyt villejä liikeratoja vedetä, kun alkaa jo ylilämmetä. Niinpä minä olen kernaasti valmis vähentämään niiden käyttöä ja vaihtamaan kevyempään, jos nyt pääsisi kunnolla olemaan, kokemaan ja kieppumaan niissä salonkikelpoisemmissa treenitrikoissa.

Tanssi ja arjen valinnat. Kannan halot sisään, jotta on lämmintä talossa, johon mahtuu koko tanssiva elämäni tarpeineen. Olen jo naksauttanut kuulakärkikynäni terän esiin käyttääkseni sitä 2022 kalenteriini. Sen sivuilla tanssi näyttäytyy uudenlaisena, samanlaisena ja erilaisena.

Tanssi, sinä täytät kaappini, kalenterini, mieleni ja muistini. Kiitos arjesta ja juhlasta kanssasi, jatketaan entiseen hyvään malliin!

Seuraavan kirjoittajan kertomana olisi mielenkiintoista kuulla onko suhteesi tanssiin muuttunut elämäsi varrella.

Lumisin tanssiterveisin

Jutta Wrangén

Tanssinopettaja (YAMK), koreografi ja Pirkan opiston tanssi- ja teatteritaiteen suunnittelijaopettaja

Tämä kirjoitus on osa Kaikuja kansantanssin maailmasta -kirjoitussarjaa, jossa kuullaan kansantanssitoimijoiden kuulumisia ympäri Suomen kerran kuussa. Jos sinua kiinnostaisi osallistua kirjoitussarjaan kirjoittamalla, otathan yhteyttä 044 744 3939 / teija.nikkari@nuorisoseurat.fi.