Kun kädet toimivat silminä: sokkonakin voi tehdä kuvataidetta
Nuorisoseurojen toimistossa Tikkurilassa Tuiken tunnistaa innokkaasta keskustelusta, positiivisuudesta – ja valkoisen kepin rauhallisesta laahaamisesta toimiston lattiaa vasten. Tuike on sokko. Jos pitäisi arvata sokean ihmisen lempiharrastus, ei ensimmäisenä tulisi mieleen maalaaminen. Mutta kun katselee Näkövammaiset Kulttuurin Ystävät -yhdistyksen järjestämää maalauspiiriä, ei asia enää ollenkaan yllätä.
Kalliolaisissa kerhotiloissa on koolla tusinan verran ihmisiä ja neljä opaskoiraa. Maalaamaan ei suinkaan ruveta suin päin, vaan ensin esittäydytään, vaihdetaan kuulumisia ja kahvitellaan. Päivän teema on jättää hyvästit vuodelle 2016 ja katsoa tulevaan vuoteen. Kuulumiskierroksella ei vältetä arkojakaan aiheita.
”Kesällä oli ahdistusta, mutta nyt tuntuu, että elämä kantaa,” Tuike aloittaa. ”Syksyllä alkoivat työt ja se on ollut mahtava juttu. Olin töissä joulun välipäivät. Tätä vuotta odotan toiveikkaana.”
Koska näkövammaisten kuvataideharrastus on minulle täysin tuntematon juttu, Tuike selittää alkeista lähtien, miten homma toimii.
”Maalauspiirissä käytän akryylivärejä ja maalaan canvakselle. Olen kirjoittanut jokaiseen maalipurkkiin pistekirjoituksella, mitä väriä missäkin on. Kaikkein luontevinta on maalata sormilla,” Tuike kertoo.
Maalaaminen on aina miellyttänyt Tuikea. Vuonna 2007 hän osallistui näkövammaisille suunnatulle maalauskurssille Ateneumissa. Kurssia veti Maarit Hedman, Taideteollisesta korkeakoulusta valmistunut kuvataiteilija, joka sokeutui sairauden myötä kolmekymmenvuotiaana. Vuodesta 2014 Maarit on vetänyt maalauspiiriä Näky ry:ssä kerran viikossa.
”Maarit on tosi hyvä opettaja!” Tuike sanoo ja koko huone yhtyy tähän mielipiteeseen. ”Sokko opettaja ymmärtää eri tavalla.”
Maarit on niin hyvä opettaja, että maalauskerhossa on mukana myös täysin näkeviä. Kahden tunnin aikana minulle ei vieläkään ole selvinnyt, ketkä kaikki ovat näkeviä, ketkä sokkoja ja ketkä jotain siltä väliltä, ja se on jännittävää. Niinpä hämmennyn, kun vieressäni istuva nainen pyytää kertomaan, onko hänen tuubissaan hopeaa vai keltaista maalia.
Maarit muistaa värit, mutta Tuike ei ole koskaan nähnyt niitä.
”Teen taidetta intuition varassa. Minulla on hyvä muotohahmotus ja väri-intuitio. Kun aloitin maalauskerhossa, värit konkretisoituivat. Esimerkiksi lämpimät värit yhdistyivät lämpimiin asioihin, kylmät kylmiin. Sininen on toiveikkuutta. Keltainen on kesän väri. Valkoinen on valoisia asioita.”
Tuike valitsee tämän päivän ensimmäiseen teokseensa sinisen. Hän kastaa sormet maaliin. Kädet lähtevät vaeltamaan pitkin kanvasta rauhallisin vedoin, välillä pyörivin, välillä suorin liikkein.
”En suunnittele töitäni etukäteen, vaan usein ne ovat tajunnanvirtaa. Pääsen sellaiseen tunnetilaan, joka on kuin kupla.”
Kotona Tuike ei pysty harrastamaan akryylimaalausta.
”Akryylimaalaus on sotkuista. Saattaa tiputtaa maalia, eikä sitä näe sitten siivota, jolloin maalia voi levitä joka paikkaan ilman että huomaa!” Tuike selittää. Onneksi kotona voi harrastaa vesimaalausta.
Mistä sokko tietää, että hänen teoksensa on valmis? ”Silloin kun tuntee antaneensa kaikkensa. Kun se tietty tunne tai olotila loppuu, silloin tietää maalauksen olevan valmis.”
Kerhon lopuksi Venla, Maaritin avustaja, kuvailee osallistujien työt: miltä teokset näyttävät näkevän silmin.
”Yleensä hänellä on ihan samat ajatukset kuin minulla teosta maalatessani,” Tuike iloitsee.