Henkilökunta tutuksi: Paula työskentelee haaveammatissaan
Teksti: Minna Wallenius
Nuorisoseurojen Keski-Suomen aluetoimiston väkeen kuuluu tanssinopettaja AMK, Paula Kettu. Tai no, eipä Paula juuri toimistolla vanhene, sillä hän kiertää opettamassa kymmentä eri ryhmää eri puolilla Keski-Suomea. Ja työskentelee paitsi nuorisoseurojen Keski-Suomen aluetoimiston alaisuudessa alueellisena kansantanssiohjaajana, niin myös Jyväskylänseudun nuorisoseurojen Tekemisen riemua -hankkeessa opettajana ja konserttien järjestäjänä sekä Jyväskylän ja Petäjäveden kansalaisopistoilla tanssinopettajana.
Mitä alueellinen kansantanssiohjaaja tekee käytännössä?
”Toiminta-alueeni on koko Keski-Suomi, joten opettamisen lisäksi olen mukana suunnittelemassa alueellisia koulutuksia ja tapahtumia.”
Lisäksi Paula organisoi ohjaajahuoltoa.
”Ohjaajien olohuoneessa on mukana niin tanssin, teatterin kuin musiikin ohjaajiakin, mistä syntyy hyvää synergiaa. Tapaamme joka toinen viikko ja paikalla on noin kymmenkunta ohjaajaa. Välillä meillä on luentoja, toisinaan vain juttelemme keskenämme. Samat jutut toimivat hienosti eri alojen ohjaajille, sillä onhan kyse kuitenkin ryhmän ohjaamisesta ja ihmisten kohtaamisesta.”
Paula haluaisi myös kehittää alueellista kansantanssiohjaajan hommaa.
”Haaveenani on, että kansantanssi näkyisi alueella vielä entistä enemmän. Että olisi joukko harrastajaohjaajia, jota voisin käydä ammattilaisena aina välillä tsemppaamassa. Toistaiseksi ohjaan aika pitkälle kaikkia ryhmiä itse.”
Kun harrastuksesta tuli työ
Paula on ollut nuorisoseuralainen käytännössä aina. Vanhemmat veivät vilkkaan kolmivuotiaansa tanhuun purkamaan energiaa. Tanhuharrastuksen myötä Paula pääsi kiertämään valtakunnallisia tapahtumia ja ohjaamaan harrastuspohjalta kansantanssiryhmiä omassa, Kaustisten nuorisoseurassa. Jossain vaiheessa tulevaisuuden suunnitelmatkin alkoivat muotoutua, ja Paula tiesi haluavansa tanssinopettajaksi.
Paula muutti Kaustiselta opiskeluiden perässä Ouluun, kun pääsi ammattikorkeakoulun tanssinopettajalinjalle. Vuonna 2007 hän teki opintoihinsa liittyneen työharjoittelun Jyväskylässä, nuorisoseuroilla. Harjoittelun jälkeen Riina Kylmälahti kysyi, mitä Paula ajatteli tehdä valmistumisensa jälkeen. Tarjolla olisi töitä Keski-Suomen nuorisoseuroissa.
”Kai mä sitten jotain tein siinä harjoittelussa oikein”, Paula nauraa.
Niinpä toukokuussa 2008 Paula pakkasi jälleen laukkunsa, ja muutti kotinsa Oulusta Jyväskylään, joka oli siinä vaiheessa kaupunkina ihan uusi tuttavuus.
”Jotenkin olin aina ajatellut, että Kaustisilta lähden joko Oulun tai Tampereen suuntaan, enkä ollut edes ajatellut Jyväskylää. Mutta hienosti olen täällä viihtynyt. Yliopistokaupungissa on paljon nuoria ihmisiä, ja eikä Kaustisellekaan ole matkaa kuin parisataa kilometriä. Niin, ja täällä on niin paljon kaikkia eri tapahtumia, että välillä oikein harmittaa, kun en ehdi kaikkiin mukaan. ”
Yhteen asiaan Paula ei kuitenkaan pohjalaisena ole kuitenkaan oikein vieläkään Jyväskylässä tottunut.
”Täällä on mäkiä kaikkialla!”
No, entä miltä tuntuu, kun harrastuksesta tuli työ?
”Se on vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta saan elää juuri niin, kuin olen aina unelmoinut. Halusin, että minusta tulee isona tanssinopettaja, ja on upeaa, että siitä tosiaan on tullut minulle työ. Toisaalta työssähän kaikki ei aina ole niin ruusuista kuin unelmissa, eikä tarvitse ollakaan. Vahvuutenani on ainakin pitkäjänteisyys ja huumori. Viikkotreenit ovat tärkeä osa harrastajan viikoittaista aikataulua ja kehittymistä.”
Työn merkitys
Työ merkitsee Paulalle paljon.
”Tietenkin työ sinänsä merkitsee perusturvaa, joka mahdollistaa monia muita asioita elämässäni.
Se merkitsee myös perusfysiikkaa, eli sitä, että pysyn työni avulla ainakin ok hyvässä kunnossa. Kaikissa töissä kun ei tule liikutuksi kymmentä tuntia viikossa!”
Sitten on työn sosiaalinen puoli: ajatusten vaihto erilaisten ihmisten kanssa.
”Parasta työssäni ovat ihmiset; oppilaat ja varsinkin lapset, joilta saa välitöntä palautetta omasta tekemisestä. Hienoa on myös se, kun on useamman vuoden opettanut samaa lapsiryhmää, ja nyt näkee jo sen kehityskaaren, mikä on tapahtunut”, Paula miettii.
Paula antaa arvoa myös sille, että hän pääsee toimimaan juuri siellä, missä kansantanssi on Suomessa nyt.
”Jokaisen pitäisi antaa kansantanssille mahdollisuus, eli omille juurille ja suomalaiselle tekemiselle”, Paula linjaa. ”Ajattelen, että pitää olla ylpeä siitä mitä tekee ja mistä on kotoisin, ja samalla katsoa avarasti maailmaa.”
Työkavereitaan Paula kuvailee avarakatseisiksi ja avuliaiksi, ja harmittelee, että näkee heitä oikeastaan aika vähän. Koska Paulan työ on itsenäistä ja välillä yksinäistäkin, on tärkeää, että taustalla taho, johon kuulua.
”Se, että työyhteisönä on Nuorisoseurat, tarkoittaa minulle, että kuulun johonkin isompaan kokonaisuuteen. Saan myös tukea ja apua – ja toki joitakin asioita voimme tehdä myös yhdessä. Siinä onkin mielestäni nuorisoseuralaisuuden ydin: yhdessä tekeminen”, Paula tiivistää. ”Ja kun tehdään yhdessä, saavutetaan niin paljon enemmän kuin yksin puurtaessa.”
Hauskoja muistoja työn parista
Paulan ohjaamissa ryhmissä tanssijoiden ikä vaihtelee 3-71 vuoden välillä. Yksi Paulan rakkaimmista muistoista työnsä parissa on yhden pienen, noin nelivuotiaan pojan, ryhmään tulo. Poikaa jännitti hirmuisesti ryhmässä oleminen, eikä hän uskaltautunut lainkaan piiriin muiden kanssa. Paula mietti, että miten ihmeessä hän saisi pojan tulemaan muiden mukaan, kunnes huomasi pojan paidassa koiramerkin ja hoksasi kysyä, että menisivätkö he yhdessä näyttämään merkkiä muillekin. Poika innostui siitä, ja siihen jäi jännitys.
”Edelleen tuo poika hyppää kaulaani, kun tulen häntä jossakin vastaan”, Paula kertoo vähän liikuttuneena. ”Ne on isoja asioita. Kohtaaminen vaatii aina läsnäoloa ja kuuntelua.”
Toinen hauska muisto – sekin lasten kanssa työskentelystä – kutkuttaa edelleen Paulan nauruhermoja. He olivat ryhmässä harjoitelleet karjalaista puolijuoksua, mutta kun harjoitusten jälkeen yhden tytön äiti oli kysynyt lapseltaan, että mitä he olivat tänään tehneet, niin tyttö ilmoittanut heidän harjoitelleen ranskalaista puolikävelyä.
”Mielikuvassa näen vieläkin korkokengät jonkun pariisittaren jaloissa”, Paula nauraa.
Jamikulttuuria kansantanssiin
Vaikka Paula onkin toiveammatissaan, on hänellä yksi selkeä haave tulevaisuuden suhteen.
”Toivoisin, että minulla olisi tulevaisuudessa enemmän aikaa omalle tanssimiselle, ja pääsisin itse enemmän lavalle. Onhan opettaminenkin esillä oloa, mutta nautin esiintymisestä”, hän kertoo. ”Omalla esiintymisellä on myös pedagoginen puoli. Oppimisen kannalta on tärkeää, että oppilaat näkevät, että myös opettaja tanssii ja esiintyy samalla tavalla kuin he. Huomaan sen erityisesti silloin, kun joskus olen esiintynyt, ja omat oppilaat ovat ihan ihmeissään, että ”Ai, sä tanssit noin, en ookaan koskaan nähnyt”. Uskon, että heille on tärkeää nähdä opesta sekin puoli, esikuvana toimiminen.”
”Kyllähän opettajia katsotaan ylöspäin, esikuvana oleminen on luonnollinen osa opettajuutta. Toivoisin vain, että pysyisin lunastamaan omat ja oppilaiden toiveet esiintyjyyden suhteen. Ja onhan se niinkin, että mitä enemmän esiintyy itse, sitä helpompi on tuoda niitä asioita opetukseenkin.”
Ja on Paulalla unelmia myös koko suomalaisen kansantanssikulttuurin suhteen. Paula haaveilee ihan uudenlaisen jamikulttuurin juurruttamisesta maahamme. Sellaisen, jossa tanssijat voisivat soittaa musiikkia ja muusikot tanssia – ja toki päinvastoin. Ruotsissa tällainen jamikulttuuri elää ja voi hyvin.
”Voi kun saataisiin luotua luontevia paikkoja soittaa ja tanssia yhdessä!”, hän huokaa.” Perinnearkun jamit ovat juuri sitä, mitä haluaisin myös meille tänne Keski-Suomeen. Meillä kun on hyviä bändejä ja osaavia tanssijoita, joita yhteen tuomalla voitaisiin saavuttaa jotakin huikeaa. Vapaatanssiminen on äärimmäisen antoisaa, kun saa tanssia siihen musiikkiin, mikä milloinkin soi. Antaisi musiikin ja kehon viedä”, Paula maalailee.